Kun Selina astui ensimmäistä kertaa Viktorin taloon, kaikki muuttui. Leskimies, jonka yöt olivat olleet täynnä kaksosten katkeamatonta itkua, kohtasi jotain käsittämätöntä. Monet lastenhoitajat olivat yrittäneet, mutta jokainen oli lähtenyt murtuneena. Selina ei kuitenkaan huutanut, ei komentanut. Hän vain istui hiljaa lattialle, kumartui kehtojen ylle ja hyräili sävelmää, jota kukaan ei ollut kuullut ennen. Ja niin itku katkesi. Taloon laskeutui hiljaisuus, joka tuntui melkein yliluonnolliselta.

Talon uusi hiljaisuus

Victor koki sen ihmeenä. Hänen sydämensä, raskas menetyksestä, löysi hetkeksi levon. Hän katsoi, kuinka lapset nukahtivat Selinan äänen siivittämänä, ja uskoi, että kohtalo oli lähettänyt hänet. Mutta jokin hänen katseessaan, se oudon syvä rauha, alkoi herättää levottomuutta.

Kylässä ei kukaan tiennyt Selinasta mitään. Hän tuli ilman menneisyyttä, ilman tarinaa. Hänen taitonsa saada vauvat rauhoittumaan tuntui liiankin salaperäiseltä.

Kuiskaukset yön pimeydessä

Päivisin Selina oli varjo – hiljainen, nöyrä, näkymätön. Mutta öisin hänen äänensä muuttui. Sävelten mukana kulki haikeus, joka tuntui ikiaikaiselta. Eräänä yönä, juuri ennen kuin uni voitti, Victor kuuli sanat, joita ei olisi koskaan halunnut kuulla:

— Teidän salaisuutenne jäävät minun luokseni… jopa ne, joista isänne ei tiedä.

Sydän jähmettyi. Millaisia salaisuuksia kaksosilla voisi olla? Ja miksi juuri hän lupasi vartioida niitä?

Epäilysten varjo

Hiljaisuus ei enää tuntunut lohduttavalta. Se muuttui painostavaksi, uhkaavaksi. Lapset katsoivat Selinaa oudon syvällä vakavuudella, ja hänen hymynsä oli toisinaan niin kylmä, että Victor värähti.

Kyläläiset supattelivat. Jotkut uskoivat hänen pakenevan menneisyyttään, toiset epäilivät hänen olevan tietäjä, joka hallitsi näkymättömiä voimia.

Pelko, joka kasvaa

Victor yritti järkeillä. Olihan Selina tuonut rauhan taloon. Mutta sanat salaisuuksista jäivät kiertämään hänen mieleensä kuin myrkky. Jos hän itse, lasten isä, ei tiennyt kaikkea, kuka sitten tiesi?

Yöt venyivät pitkiksi. Hän pelkäsi nukahtaa ja kuulla kuiskauksen uudelleen. Ja lapset… he hakivat yhä useammin turvaa Selinan sylissä kuin hänen omassaan.

Kehtolaulun kätkemä totuus

Ajatus alkoi kalvaa: entä jos Selina ei tullut sattumalta? Ehkä hänen saapumisensa oli osa tarinaa, jonka juuret ulottuivat kauas menneisyyteen.

On ihmisiä, jotka eivät astu taloon työn tähden, vaan kantaakseen mukanaan salaisuuksia, joita toiset eivät koskaan saa tietää.

Nyt Victor ymmärsi: ennen niin kauhistuttava lasten itku oli sittenkin vähemmän pelottavaa kuin tämä hiljaisuus. Sillä hiljaisuuden taakse saattoi kätkeytyä totuus, joka murskaisi kaiken, mihin hän uskoi.