Oli myöhäinen iltapäivä Helsingin asemalla. Talvipäivän hämärä teki hallista synkän, ja ihmiset kiirehtivät junaan kantaen laukkujaan. Minulla oli pieni reppu ja vierelläni kulki Arvo, mustavalkoinen bordercollie. Hän ei ollut tavallinen lemmikki. Hän oli koulutettu avustajakoira, joka auttoi minua selviytymään epilepsiakohtauksista. Ilman häntä en uskaltanut matkustaa yksin.

Olimme matkustaneet aiemminkin, eikä koskaan ollut ongelmia. Kaikki paperit olivat järjestyksessä, liivi selässä ja tunniste näkyvissä. Mutta tänään kohtasin jotain, mitä en olisi uskonut mahdolliseksi.

Kun astuin vaunuun, vanhempi mies mulkaisi Arvoa ja mutisi ääneen:
— Koirat eivät kuulu junaan.

Yritin selittää:
— Hän on avustajakoira, täysin luvallinen.

Mies nousi seisomaan ja kohotti äänensä niin, että koko vaunu kuuli:
— Tämä on säädytöntä! Minulla on astma. Jos tuo koira jää tänne, minä en pysy tässä!

Kaikki matkustajat käänsivät katseensa minuun. Veri kohosi poskiini. Arvo pysähtyi ja painoi kuononsa reiteeni, aivan kuin sanoakseen: «Älä pelkää.»

Junahenkilökunta saapui ja pyysi nähdä paperit. Ojensin heille kansion vapisevin käsin. Nainen tarkisti kaiken huolellisesti ja hymyili minulle:
— Kaikki kunnossa. Koira saa olla täällä.

Helpotus ehti juuri hiipiä mieleeni, kun mies ärähti uudelleen:
— En hyväksy tätä. Minä maksan täyden hinnan, miksi minun pitäisi kärsiä?

Tunnelma vaunussa kiristyi. Jotkut matkustajat näyttivät ärtyneiltä, toiset katsoivat minua rohkaisevasti. Tunsin olevani ahdistuksen ja häpeän välissä.

Kun juna nytkähti liikkeelle, konduktööri palasi ja sanoi kuuluvalla äänellä:
— Tässä vaunussa matkustaa avustajakoira. Hänellä on täydet oikeudet olla täällä. Kaikki, joilla on ongelmia, voivat vaihtaa vaunua.

Hetkeen oli hiljaista. Sitten nuori nainen nousi ja sanoi selvästi:
— Minä istun mielelläni hänen ja koiransa lähelle.

Hän hymyili minulle ja taputti tyhjää paikkaa. Useampi ihminen nyökkäsi hyväksyvästi. Vanhemman miehen kasvot punehtuivat vihasta, mutta hän ei voinut enää väittää vastaan. Lopulta hän pakkasi tavaransa ja siirtyi toiseen vaunuun.

Arvo asettui makuulle jalkojeni viereen. Käteni vapisi, mutta hänen läsnäolonsa rauhoitti minut. Junassa vallitsi nyt outo, lämmin ilmapiiri. Yksi matkustaja kysyi hiljaa:
— Kuinka kauan hän on ollut koulutettuna?

Aloin kertoa, miten Arvo oppi tunnistamaan kohtaukseni etukäteen ja varoittamaan minua. Ihmiset kuuntelivat kiinnostuneina, osa nyökkäsi, joku jopa taputti hiljaa.

Matkan loppuun mennessä tunsin, ettei häpeä ollut enää minun harteillani. Päinvastoin — se mies, joka oli yrittänyt häätää meidät, oli se, jonka käytös jäi muiden mieleen häpeällisenä.

Kun juna saapui Jyväskylään, konduktööri pysähtyi vielä kerran ja sanoi hiljaa:
— Te annoitte tänään tärkeän opetuksen. Rohkeutenne muistetaan.

Astuin ulos asemalle Arvon kanssa. Lumi narskui jalkojemme alla, ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että maailma ei ollutkaan minua vastaan.

Se matka ei ollut vain siirtyminen kaupungista toiseen. Se oli todistus siitä, että oikeus voi nousta esiin keskellä arkista matkaa. Ja että rohkeus voi joskus kulkea neljällä tassulla ja katsoa syvemmälle kuin yksikään ihminen.