Kaksitoista vuotta hän vietti kylmässä sellissä B-17. Päivät ja yöt sulautuivat toisiinsa, ja jokainen hetki muistutti tuomiosta, joka oli hänen niskoilleen laskettu. Hän vakuutti syyttömyyttään, mutta kukaan ei kuunnellut. Ensin hän taisteli, kirjoitti valituksia, pyysi apua asianajajilta. Lopulta hiljaisuus peitti kaiken. Hän odotti vain loppua.
Ainoa ajatus, joka piti hänet hengissä, oli muisto saksanpaimenkoirasta. Se ei ollut hänelle vain lemmikki – se oli hänen perheensä, hänen ainoa uskollinen toverinsa. Hän oli löytänyt sen pentuna, hylättynä kujalle, ja siitä hetkestä lähtien ne olivat olleet erottamattomat.
Kun vankilanjohtaja kysyi hänen viimeistä toivettaan, mies vastasi ilman epäröintiä:
— Haluan nähdä koirani.
Vartijat jäivät sanattomiksi. Useimmat pyysivät viimeistä ateriaa tai savukkeita, mutta tämä mies pyysi nähdä eläimen. Pitkän harkinnan jälkeen pyyntöön suostuttiin. Sovittuna päivänä hänet vietiin pihalle. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän hengitti vapaata ilmaa ja näki avoimen taivaan.
Ja sitten hän kuuli tutun haukahduksen. Vanhempi, mutta edelleen voimakas koira tunnisti isäntänsä välittömästi. Se riuhtaisi hihnasta ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Mies polvistui, ja koira painautui häntä vasten koko vartalollaan.
Kyyneleet täyttivät vangin silmät. Hän ei pelännyt enää kohtaloaan, ainoastaan sitä, että lähtisi sanomatta jäähyväisiä ainoalle olennolle, jota hän oli koskaan todella rakastanut.
Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Koira muuttui äkisti levottomaksi, alkoi haukkua terävästi ja tuijotti suoraan miestä, joka seisoi vartijoiden joukossa. Tämä mies oli ollut todistaja oikeudenkäynnissä – juuri se, jonka sanat olivat painaneet vangin elämän pimeyteen.
Koira repi hihnaa, murisi ja olisi syöksynyt hänen kimppuunsa, elleivät vartijat olisi pidätelleet sitä kaikin voimin. Hiljaisuus laskeutui pihan ylle. Yksi vartijoista kuiskasi:
— Koirat näkevät sen, mitä me emme koskaan huomaa.
Johtaja, jolla oli tausta tutkijana, ei sivuuttanut tapahtunutta. Miksi reaktio kohdistui juuri häneen? Pian aloitettiin uusi tutkinta.
Totuus paljastui: todistaja oli valehdellut. Hänellä oli yhteys rikokseen, ja hänen väärä lausuntonsa oli vienyt syyttömän miehen vankilaan.
Vanki, joka oli valmistautunut kohtaamaan lopun, sai kuulla toisenlaisen päätöksen. Tapaus avattiin uudelleen. Totuus, joka oli piilotettu vuosien ajan valheiden ja välinpitämättömyyden alle, nousi esiin – kiitos uskollisen koiran vaiston.
Kohtaamisesta, jonka piti olla viimeinen, tuli uuden alun merkki. Hän halasi saksanpaimenkoiraansa uudelleen, tietäen, että tämä hetki ei ollut lopullinen jäähyväinen.
Silloinkin kovimmat vartijat ymmärsivät: maailmassa, jossa petokset ja valheet voivat murskata ihmisen, voi vain koiran uskollisuus palauttaa oikeuden ja pelastaa sielun.