Pienen kylän laidalla vallitsi raskas, painava hiljaisuus. Ruumisarkku, tummaa kiillotettua puuta, lepäsi avoimen haudan reunalla. Ihmiset seisoivat ympärillä, silmät kyynelissä, huulet kuiskaavissa rukouksissa. Kaikki eteni rauhallisesti – kunnes yhtäkkiä metsästä kuului kavioiden raju töminä.

Varjojen keskeltä syöksyi ulos suuri ruskea hevonen, jonka otsassa hohti kirkas valkoinen tähti. Sen juoksu oli niin voimakas, että maa tärisi. Hautajaisväki säikähti: naiset vetäytyivät taaksepäin, miehet kohottivat kädet kuin estääkseen eläimen. Mutta hevonen ei iskenyt väkijoukkoon. Se pysähtyi äkisti – aivan arkun eteen.

Hetki, jolloin kaikki jähmettyivät

Hevonen seisoi liikkumatta, kyljet kohoilivat raskaasta hengityksestä. Sen katse oli nauliintunut arkkuun, tumma ja levoton, mutta täynnä ymmärrystä. Tuntui kuin eläin olisi tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Hautausmaa vajosi syvään hiljaisuuteen, jota kukaan ei uskaltanut rikkoa.

Vanhemmat kyläläiset supisivat, että kyse oli merkistä. Toiset muistivat, että vainajalla oli ollut erityinen side juuri tähän hevoseen.

Elinikäinen ystävyys

Kerrottiin, että mies oli viettänyt koko elämänsä hevosten parissa. Tämä ruskea hevonen oli ollut hänen uskollisin toverinsa – työssä pelloilla ja retkillä metsien halki. Heidän välinsä oli ollut vahva, lähes rikkomaton.

Kun mies kuoli, hevonen katosi tallista. Kukaan ei löytänyt sitä. Mutta hautajaispäivänä se palasi, kuin näkymättömän voiman johdattamana, jättämään viimeiset jäähyväiset.

Koskettava hyvästijättö

Kun pappi lausui viimeiset sanat, hevonen liikahti. Hitaasti se astui eteenpäin ja laski päänsä alas. Sen turpa kosketti arkun kantta. Yleisön sydämet jähmettyivät. Monet alkoivat itkeä ääneen, jotkut polvistuivat maahan, kykenemättöminä kestämään hetken voimaa.

Sitten hevonen päästi matalan, pitkän hirnunnan. Se kaikui yli hautausmaan kuin tuskanhuuto. Ääni repi jokaisen sydäntä, eikä yksikään silmä pysynyt kuivana.

Lähtö varjoihin

Kun arkku laskettiin maan poveen, hevonen kääntyi ja lähti. Rauhallisesti, askel askeleelta, se katosi takaisin metsään. Kukaan ei pysäyttänyt sitä. Ihmiset vain katsoivat sen katoamista, tietäen, etteivät enää koskaan näkisi sitä.

Mutta tarina jäi elämään. Kyläläiset olivat vakuuttuneita, että hevosen ilmestyminen ei ollut sattumaa. Se oli merkki – todiste siitä, että uskollisuus voi ulottua kuoleman tuolle puolen.

Legenda, joka ei sammu

Vieläkin kylässä kerrotaan tuosta päivästä. Kaikki muistavat kavioiden jylinän, äkkipysähdyksen, turvan arkulla ja sen sielua viiltävän hirnunnan.

Ja sanotaan, että kuuttomina öinä, jos pysähdyt metsän rajalle, voit kuulla kaukaa kavioiden kaiun – uskollisen ystävän, joka yhä vartioi.