Ystäväni varoittivat minua. He sanoivat: “54-vuotiaana ei pidä enää unelmoida satumaisesta romanssista. Elä rauhassa ja unohda seikkailut.” Mutta minä en suostunut luopumaan toivosta. Avioeron jälkeen olin tuntenut itseni näkymättömäksi, kuin nainen minussa olisi kadonnut. Kaipasin uudelleen lämpöä, hellyyttä ja tunnetta, että olen jollekulle tärkeä.

Ja juuri silloin hän ilmestyi elämääni.

Hitaasti syntynyt läheisyys

Hän asui lähellä, ja tapasimme toisinaan puistossa. Aluksi vaihdoimme vain muutaman sanan, sitten keskustelut pitenivät, kävelimme yhdessä. Vähitellen välillemme kasvoi side. Kun hän ehdotti, että menisimme syömään, päätin järjestää illan kotonani.

Halusin tunnelman olevan erityinen. Katoin pöydän kauniisti, valmistin hänen lempiruokaansa, avasin pullon viiniä ja sytytin kynttilät. Hiljainen musiikki soi taustalla. Kaikki oli valmista.

Katsoin kelloa. Tasaan klo 20:00 kuului napakka koputus oveen. Sydämeni hakkasi kiivaasti, käteni tärisivät.

Menin avaamaan… ja jähmetyin.

Odottamaton vieras

Oven takana ei ollut hän, vaan nainen. Hän esittäytyi heti – hänen vaimonsa. Hänen katseensa oli kova ja äänensä terävä kuin veitsi.

“Luulitko olevasi ensimmäinen?” hän sanoi kylmästi. “Et ole. Hän on tehnyt tämän ennenkin. Tulen vain varoittamaan sinua.”

Seisoin kuin kivestä tehtynä. Häpeä poltti poskiani, ajatukset sotkeutuivat.

Silloin hän ilmestyi hänen takaa. Mies, johon olin luottanut. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.

“Minä voin selittää…” hän yritti sanoa.
Mutta vaimo keskeytti:
“Älä vaivaudu. Olen jo päättänyt lähteä. Halusin vain, että hän tietää totuuden.”

Kun unelma särkyy

Kaikki, mitä olin odottanut, hajosi sekunneissa. Illallinen, kynttilät, viini – kaikki menetti merkityksensä. Tunsin itseni petetyksi, nöyryytetyksi, naiiviksi.

Silloin ymmärsin: sydän kaipaa rakkautta missä iässä tahansa. Mutta aikuisuudessa olemme haavoittuvampia, sillä uskomme helposti jokaiseen hymyyn ja hellyyden eleeseen.

Minun satuni muuttui karvaaksi opetukseksi. Hän, johon luotin, oli valehtelija. Ja minä? Vain yksi osa hänen peliään.

Mutta ei loppu

Kun ovi sulkeutui, istuin hiljaa pöydän ääreen. Kynttilät paloivat loppuun, viinilasi pysyi koskemattomana. Kyyneleet valuivat, mutta sisälläni syttyi päätös.

Kyllä, minua petettiin. Kyllä, sattui taas. Mutta tämä ei ollut loppu. Parempi olla yksin kuin jakaa elämänsä valheiden kanssa.

Elämä ei pysähdy 54-vuotiaana. Ehkä todellinen onni on vielä edessäni. Nyt tiedän varmasti: ansaitsen enemmän kuin olla jonkun “varavaihtoehto”.