Kun isoisä ensimmäisen kerran sanoi keräävänsä talteen munankuoria, me kaikki nauroimme. Ajatus tuntui niin hullunkuriselta, ettei sitä voinut ottaa tosissaan. Mitä järkeä on säilyttää sellaista, minkä jokainen tavallisesti heittää roskiin? Olimme varmoja, että kyseessä oli vain ohimenevä päähänpisto. Mutta vuosien mittaan ymmärsimme, kuinka paljon olimme erehtyneet.

Alku, jota kukaan ei ymmärtänyt

Kaikki alkoi hiljaisesti. Isoisä otti syrjään yhden munankuoren ja pesi sen huolellisesti. Hän kuivasi sen ja laittoi varovasti pieneen laatikkoon. Pian laatikoita oli useampia: valkoisia, ruskeita, viiriäisen pieniä ja hanhen suuria kuoria. Jokainen uusi löytö oli hänelle kuin aarre, meille taas huvittava syy kuittailla.

“Eikö sinulla ole mitään järkevämpää tekemistä?” kysyi äiti kerran.
“Kaikki aikanaan”, vastasi isoisä salaperäisesti.

Pilkan kohteesta taiteilijaksi

Kutsumimme häntä leikillisesti “kuorimieheksi”. Hän ei välittänyt, vaan jatkoi työtään kaikessa hiljaisuudessa. Vähitellen hänen työpöytänsä muuttui: siellä oli pieniä sahoja, ohuita teriä, värejä ja lakkapulloja. Silti me kuvittelimme, että kyse oli vain ajanvietosta.

Hetki, joka muutti kaiken

Neljä vuotta myöhemmin hän kutsui meidät kaikki luokseen. Oven takaa paljastui näky, joka sai meidät jäämään sanattomiksi. Hyllyt olivat täynnä satoja kuoria, jotka eivät enää olleet pelkkiä jätteitä. Niistä oli tullut taideteoksia. Osa oli maalattu hohtavilla väreillä, osa kaiverrettu niin hienosti, että muistuttivat pitsiä. Joidenkin sisään hän oli rakentanut miniatyyrejä – pieniä maisemia, kirkkoja, jopa ihmishahmoja.

Hämmästys vaihtui ylpeydeksi

Se, jolle olimme nauraneet, osoittautui mestariksi. Hänen työnsä olivat tarkkoja, kauniita ja täysin ainutlaatuisia. Ymmärsimme, että hän ei ollut tuhlannut aikaansa – hän oli koko ajan rakentanut jotain, mitä emme olleet kyenneet näkemään.

Sana leviää

Pian tieto hänen kokoelmastaan kiiri naapurustoon. Vieraat kävivät ihailemassa, ja moni ehdotti, että hän toisi työnsä näyttelyihin. Jotkut tarjosivat rahaa ostosta. Isoisä vain hymyili ja sanoi: “Minulle riittää, että näette nyt, miksi tein tämän.”

Elämänopetus

Meille tämä tarina on jäänyt muistutukseksi. Se opetti, että asioilla, jotka näyttävät turhilta tai naurettavilta, voi olla arvoa, jos niihin panee sydämensä ja kärsivällisyytensä. Isoisä osoitti, että kauneutta löytyy myös sieltä, mistä muut eivät sitä etsi.

Nyt, kun katsomme hänen kokoelmaansa, tunnemme sekä ylpeyttä että pientä katumusta omasta pilkastamme. Hän näytti meille, että yksinkertaisimmissa asioissa voi piillä todellinen nerous.